Lähes jokainen suomalainen on joskus ollut tekemisissä Kupittaan keramiikan kanssa. Siitä on nautittu lukemattomat mummolan kahvit ja pullat, sihen on aseteltu tuhannet kukat. Sitä on nähty tädin piirongin päällä, antikkiliikkeen ikkunassa, kirpputoreilla. Onpa sitä bongattu kotimaisista elokuvistakin: Suomi-filmin elokuvissa Kupittaan esineillä luotiin vuodesta toiseen kodin tuntua. Ne ovat osa kollektiivista mielikuvastoa siinä missä Ansa Ikonen tai Tauno Palo.
Kupittaan Saven antia on kotoinen kansanomaisuus. Esimerkiksi Arabia oli lähtökohtaisesti vientiin tähynnyt suuryritys, jonka erityisalaa oli posliinin valmistus. Posliinilla on erilainen esteettishistoriallinen olemus kuin matalapolttoisilla savilaaduilla. Myös Kupittaan kaupallinen profiili oli maanläheisempi: käyttö- ja koriste-esineitä myytiin jonkin verran ulkomaille, mutta lähtökohta oli paikallisen materiaalin hyötykäyttö paikallisia markkinoita varten. Kupittaan tuotteet olivat kaiken kansan saatavilla: ne olivat niin tyyliltään kuin hintatasoltaan demokraattisia.
Kun design-kulttuuria leimasi tietty vertikaalisuus, Kupittaan suhde muotoiluihanteisiin oli horisontaalinen: tehdas ei asettunut kuluttajan yläpuolelle sanelemaan ylhäältä päin kauneuden ehtoja, vaan toteutti ostajan toiveita. Maljakossa sai olla käsinmaalatut kukkakoristeet tai fantasiaan vetoava ihmishahmo. Hinta- ja laatusuhde oli kohdallaan. Jakelukanavatkin olivat demokraat-tiset: Kupittaa myi paljon niin sanotuissa rautakaupoissa. Rautakaupasta sai vähän kaikkea mahdollista, kodin tarvekaluista satunnaiseen lahjatavaraan.
Kupittaan pikkutavaran mentäva markkinarako täyttyi sittemmin tuontitavaralla. Suomi-nostalgian taikapiirissä kitschin käsite menettää negativisen latauksensa.